Elikkäs siis.

Joulu on takana.
Lopultakin. En syönyt konvehteja kuin viitisen kappaletta, mutta muuta paskaa kylläkin..

Olen viime aikoina alkanut miettiä, että mitä elämältäni oikein haluan.
Tahdonko elää inhoten sisimmässäni itseäni?
Minulla on kuitenkin valta vaikuttaa.

Niin kuin aikoinaan kun aloin kasvissyöjäksi, jätin lähes tuosta vaan vain kaiken elukkahomman pois lautaselta. Sinne meni maitosuklaat ja kermajäätelöt. Hupsis.
Mutta mutta.
pari kertaa olen lipsahtanut, kerran olen itselle ostanut maitosuklaata, todetakseni vain, että se on nykyään pahaa, ja pari kertaa syönyt toisen ostamia kermaviilisipuli sipsejä. Ne oli kyl hyviä.

Sitä mittii, että jos mä pystyin tekemään jotakin niin radikaalia, kuten aikoinaan tupakanpolton lopettamisen, niin voisinko mä lopettaa sokerin ja turhien hiilareittenkin syönnin.
Alkohonin juomisen lopetan ainakin vuodeksi nyt uudelta vuodelta. Tää olis hyvää aikaa lopettaa se sokerikin, ja turhat hiilarit ja muu turhuus.

Mä syön kuitenkin perusterveellisesti, sit sen päälle vaan tulee kaikki muu höttö.

Paino tippui viime vuoden aikaan kymmenisen kiloa, ton ruokavalioremontin myötä, ja kesään mennessä pitäs tiputtaa kolmekymmentä niin olisin tyytyväinen.
Ei painolla niin väliä, mutta mulla on yks mekko, jonka haluaisin kevätjuhliin laittaa, jota olen kulettanut mukanani jo vuosia, toivoen saavani siitä inspiraatiota.

Mä en halua elää lihavana.
Miksi siis elän?
Mistä se on kiinni?
Tahdonvoimasta?
Mutta mä olen jo osoittanut ittelleni, että sitä on.

Haluanko OIKEASTI laihtua?
Onko turvallisempaa olla pelkkää ilmaa, kuin vakavasti otettava ihminen?
Pelkäänkö mä laihtua?
Ajattelenko mä ,että se on mun "kohtalo", jotain karman takaisin maksua?
Mutta kukaan muu, kuin minä itte, ei ole tätä tilaa mulle aiheuttanut.
Ja vain mä voin sen korjata.

Mä olen kuitenkin vielä suhteellisen nuori, ja laitumisen ei pitäs olla ylitsepääsemättömän hankalaa.

Mä luulen vain, että se vaatii  hyvät perustelut itselleen, miksi haluan laihtua, miksi haluan olla terve ja energinen, ja sanoa ittelleen ne samat asiat uudelleen ja uudelleen, hokea niitä kuin mantraa, hallita elämäänsä, terveellisesti, lempeästi.



Jos nyt antas tälle elämälle vielä mahdollisuuden.
Tekis kaikkensa, että saisi siitä toimivan kokonaisuuden, ei luovuttas ihan vielä.

Mä haluan olla nyt yksin, ilman ihmissuhdesäätöjä, keskittyä itseeni, löytää joku sisäinen rauha, ennenkuin alan sekottaa kenenkään toisen elämää omilla dilemmoilla.

Mä joudun tosissani miettimään tätä asiaa.. mitä mä teen, jotta olisin onnellinen.
Mitä olosuhteita voin muuttaa?
Mitä voin konkreettisesti tehdä jo nyt, että voisin paremmin, olisin tasapainoisempi ja onnellinen.

Netin laitan ainakin pois, se vie liikaa aikaa, ja ihan turhuuksiin menee rahaa.
Koulussakin ehdin kirjotella ja ettiä tietoa.
Telkkaria ei ittella ole, kämppiksellä kylläkin, mutta en sitä muutenkaan niiiiin paljon kato.

Mun pitäs alkaa antaa itelleni anteeksi, että olen ollut niin välinpitämätön itseäni kohtaan.
Pitäs hoitaa itteäni, eikä vaan itsetuhosesti tappaa sitä helvetillisellä määrällä rasvaa ja sokeria.

Mä pääsin eroon tupakasta,
maidosta (hitto juustosta!!!!) ja lihasta, miksi en siis sokerista?

Mä tiedän, että se on oikein. Lopettaa ruoan takana piileskely, valehtelu ittelleen, että en mä pysty, kun mä tiedän sisimmässäni, että mä pystyn.
Mä näen itteni hoikkana ja valoisan energisenä.
Mä nään itteni kävelemässä, uimassa, juoksemassa, syömässä salaatteja ja hedelmiä. Mä voin tehdä sen, ja mä teen. Onnistun, koska haluan.

Koska mun täytyy.

Mä en kestä tätä sijaiselämää, ja sitä se on, koska en elä täysillä mun potentiaalini mukaan.
En halua enää säälitellä itteäni, olla raukka ja plösö.
Koska mä en ole.

Mä olen vahva ja itsenäinen nainen, joka on selvinnyt pahemmistäkin paikoista kuin sokeririippuvaisuudesta.

Mä tuun onnistumaan, koska mun on pakko.

Ennemmin kuolen, kuin elän näin, itseäni vihaten.