Ei ole kymppikiloa tippunut sitten viime kirjoituksen, mutta 10 kg on kevään aikana lähtenyt. Käsittämätöntä. Ja ihanaa.

Mutta se käy niin hitaasti.. pakko onnistua syksyn tavoitteeseen. Painan nyt 82kg, ja pitäisi  päästä 50 kg. 32 kiloa!

Pitäisi lähteä kymppikilo kuussa! Miten vitussa sen saa pois?

Eikä riitäkään... Viistoistapa.. Ehkä mun on otettava radikaalit otteet käyttöön!

Paasto.. Ja se tosiaan alkaakin kunhan pääsen pois tuolta koulusta. En mitenkään voi paastota kouluaikaan, mutta kun tulee kesä se on erittäinkin mahdollista. Se tulee olemaan tuskallista, mutta mä pystyn siihen. Mehu/tee/vesipaasto.

Mun on pakko. Toista talvea en halua vihata itseäni. Vain siksi, että en pystynyt.

Mulle on tullut jo liian monta kertaa eteen se, että ihminen on ihastunut muhun, tykästynyt.. ja sit kun se näkee mut alasti.. kaikki on menetetty. Mä vaan oon niin lihava ja ruma.. Mut silti.. mulla on ollut yksi ihana rakkaus.. Hän rakasti mua tällaisenani.. Vaikka itte oli uskomattoman komea ja laiha ja kaikkea upeaa... hän näki minussa sitä jotain.. Minä vain en kestänyt itseäni ja lopetin suhteen.

 

Siitä on jo vuosia aikaa...

Sekin on jännää, että mä en koe itteeni rumana. Mä tunnen itteni viehättäväksi, mä tunnen itteni kiinnostavaksi, ja mä tunnen itseni upeaksi, kun mä en näe itseäni, enkä ole kenenkään kiinnostavan ihmisen seurassa. Mun päänsisäinen maailma on epätäydellinen, ja epäjärjestyksessä.

Sitten mun tarttee vain seurata ihmisten reaktioita, miten ihmiset pitää musta, ne haluaakin mua, mutta ne ei halua MINUA. Ne haluaa jotain minusta mutta ei todella minua. Ei kokonaan, ja ehdoitta.

NE sanoo että mä oon hyvän näkönen, kauniskin jopa, mukava, hauska ja lahjakas.. kaikkea sitä ja enemmänkin.. mutta silti.. kukaan ei halua Minua, kokonaan. En ymmärrä. Kerran kysyin ystävältäni, että mikä minussa on mennyt rikki, kun en tunnu löytävän sitä ainutta jonka kanssa olla.. Hän ei osannut vastata. Ja ymmärränhän sen....

Kello on jo yli puolenyön. Olen vetänyt sokeriöverit ja kunnolla, sitten pitkään aikaan. Halveksin itseäni.

Oksettaa..

Kaveri soitti taas kännissä yöllä.. olisi halunnut,että mä oisin menny sen kämpille, ja pannu sitä.

Ehkä pitäs olla imarreltu, että se haluu mua, mutta vittu olen kyllä loukkaantunut.. Sanoin sille kyl aika suoraan, että en ole tulossa. Oli sitten miten ihana tahansa.

Voi jumalauta nuita miehiä. Annat kerran periksi ja ne luulee että mua voi pompottaa miten vaan.

Mä en oo koskaan harrastanut yhdenillan juttuja summamutikassa. Mä olen aina tuntenu ne ihmiset, ja välittänyt jollain tasolla, paitsi kerran. Silloin olin vitun kännissä ja masentunut.

Mä en kyl hirveesti pidä yhden illan jutuista, joskus ne on ihan OK. Varsinkin kun ei halua seurustella, mut seksiä on kiva  saada.. mut siinä joutuu niin haavoittuvaksi.. Ja kun kuitenkin kaipaa sitä oikeaa rakkautta.. sitä ehdotonta hyväksymistä.

Ja silti pidän yksin olemisesta. : ) kyllä me naisetkin osataan olla hankalia!

Onneksi elämä jatkuu.. sen on pakko.. Ei se odota minua.. se kulkee.. ei se välitä olenko kyydissä vai en.. se vain kulkee.. ja mä meen.. keinun mukana, taistelen itteni kanssa ja maailmaa vastaan, sen kanssa. Koetan löytää oman paikkani Kaikkeuden kyljessä, sovittaa olemiseni maailman mukaan.

Ja laihdutan.. Olen päättänyt sen, että jos kuihdun, eikä kukaan ota kiinni.. on ehkä oikein jatkaa kuihtumista.. olemattomiin asti. Ennemin olematon, kuin näkymätön, arvoton.